Kun puhutaan Eddasta, viitataan yleensä kahteen muinaisskandinaaviseen teokseen: Runo-Eddaan ja Proosa-Eddaan. Nämä kyseiset tekstit ovat ehkä kaikista tärkeimpiä ja merkittävimpiä skandinaavisesta mytologiasta kertovia lähteitä. Hyvin kuvaavaa onkin, että sanana Edda tarkoittaa "suurta isoäitiä", ja näiden eeposten nimisissä sen voidaan katsoa tarkoittavan "suuren isoäidin taruja", niiden sisältöjen ollessa vanhoja skandinaavisia myyttejä ja taruja. Vaihtoehtoisesti nimen Edda voidaan kuitenkin katsoa juontuvan paikannimestä Oddi, joka oli tärkeä tiedonlevityspaikka näiden kirjojen kirjoittamisen aikoihin.
Näistä kahdesta teoksesta niin sanottu Runo-Edda on vanhempi, ja se koostuu lähinnä hyvin vanhoista mytologisista runoista. Nämä runot ovat siis peräisin jo 900-1050-luvuilta, mutta vasta noin 1200-luvulla ne kirjoitettiin konkreettisesti ylös pergamenteille Islannissa.
Proosa-Edda, tai nuorempi Edda, kirjoitettiin vasta vuonna 1220. Sen kirjoitti islantilainen Snorri Sturluson, ja sitä voidaankin nähdä kutsuttavan myös "Snorrin Eddaksi". Snorri kirjoitti kyseisen Eddan runousopin käsikirjaksi aikansa runoilijoille. Se koostuu esipuheen lisäksi kolmesta varsinaisesta kirjasta, joiden nimet ovat Hattatal, Skadskaparmal ja Gylfaginnig. Hattatal sisältää lähinnä demonstraatioita pohjoisesta mytologiasta, Skadskaparmal dialogia merenjumalan ja runouden jumalan välillä, ja Gylfaginning taasen luomismyyttejä. Kaiken kaikkiaan ne siis sisältävät proosallisia versioita vanhoista jumaltaruista, sananlaskuista ja sanonnoista, joiden tarkoituksena oli helpottaa Snorrin aikaisten runoilijoiden olisi ymmärtämistä siitä mitä ne tarkoittavat ja mistä ne ovat peräisin.
